Det var det

Sieltä se tuli ja sinne se meni.

Ei oo pitkään aikaan mikään turnaus jännittänyt ja hermostuttanut yhtä paljon. Oman lisäjännityksensä toi sports courtilla pelaaminen. Vielä kuitenkin aristelen tota vielä paranevaa nilkkaa ja sports courtin supergrippiys ei helpottanut jännitystä yhtään. Mitään joustoa tai luisumavaraa ei sillä lattialla ole. Lattiana se on säärille, pohkeille ja nilkoille tosi raskas alusta pelata puhumattakaan jarruttamisesta. Hockey stopeissa luisuu samantien nurin, jos vähänkään liikaa laittaa painoaan renkaiden syrjille ja muissakin jarrutuksissa saa olla tosi tarkkana, jos niillä aikoo pysähtyä taittamatta nilkkojaan.

Aluksi luulin, ettei pelaamisesta tulisi mitään, mutta onneksi olin pakannut mukaan nilkkatuen, jonka turvin uskalsin lähteä kentälle. Ja onneksi uskalsin! Mikään ei voita sitä oloa, mikä ekan jamin jälkeen tuli. Yleisössä kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien tuki hurrausten muodossa oli jotain aivan mieletöntä. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä, vaikka myönnettäköön, että itkin ilostapelostajännityksestä ekan pelin jälkeen pukkarissa toisen kapteenin polvea vasten.

Kaiken hyvän jälkeen, pelatessa huomasin ja löysin kuitenkin vielä monia asioita, joita mun on pakko parantaa ennen huhtikuun Big O-turnausta. Kun tästä turnauksen jälkeisestä derbyrutosta ja masiksesta pääsee yli, pitää salille ja lenkkipoluille suunnata taas uudella voimalla. Nyt mä tiedän, että musta on vielä tähän. 

I'm back!

kuva Crime City Rollers

Malmössä nähdään! Jännittää ja pelottaa, vatsassa on perhosia ja huolettaa kestääkö nilkka tai kestääkö hermot. Hieman myös jännittää, miten "uppoan" takaisin joukkueeseen, mutta toisaalta olen koko ajan ollut mukana joukkueen toiminnassa (sekä vammaisena että puolikuntoisena), joten mitään suurempaa poissaoloa ei ole tullut. Samat tyypit ne siellä on mun kanssa valloittamassa pelikenttiä, kuin ennenkin. 5 päivää lähtöön! 

Tapahtuman fb-eventti: https://www.facebook.com/events/551420871678799/

We're on each others team

https://www.youtube.com/watch?v=f2JuxM-snGc Lorde -Team

Mä oon joukkueurheillut lähes koko elämäni. En juurikaan muista aikoja tai päiviä, jolloin en olis ollut matkalla treeneihin tai turnausmatkalle. Alkujaan lajina oli koripallo, jonka parissa vietinkin noin reilut 8 vuotta. Kyllä mä yksilölajejakin kokeilin, mutta joukkueurheilu on aina ollut se mun juttu.

Korisaikoina joukkueen merkitys oli täysin erilainen, kuin mitä se on nyt. Silloin joukkue sanana ei merkinnyt juuri mitään - ryhmä tyyppejä tekemässä samoja asioita, jotta voitettaisiin se toinen ryhmä tyyppejä. Yksilöt korostuivat ja erot yksilöiden välillä saattoivat olla suurempiakin. Sen aikaisen joukkueen kanssa en nähnyt enkä jutellut mitään treenien tai pelien ulkopuolella, ei meillä ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai ainakaan ne eivät tulleet ilmi. Treeneissäkään ei juuri puhuttu mitään ylimääräistä. Moikattiin ehkä treenien aluksi ja lopuksi. Treenien jälkeen lähdettiin taas kotiin ja elettiin omaa elämää, joka oli täysin erillinen joukkueesta.

HRD All-Stars 2016 kuva Marko Niemelä

Nykyään mun joukkue on mun toinen perhe. Ne on ne tyypit, ketkä tietää musta lähestulkoon kaiken. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Ne on ne tyypit, joihin voin luottaa, joista tiiän, että ne tulee kotiovelta hakemaan ja etsimään, jos yhtäkkiä katoaisin. Joukkue -termi on saanut kokonaan uuden merkityksen. Tottakai se pitää edelleen sisällään yksilöitä, mutta nyt nää yksilöt työskentelee oikeasti yhdessä yhteisen asian eteen yksikkönä. Ei ole olemassa vain ryhmää tyyppejä tekemässä samoja asioita, on olemassa yksikkö joka työskentelee yhteisen päämäärän eteen. Mun joukkue on kuin hyvin rasvattu koneisto - siellä on jokaiselle oma paikka ja oma kohta. Tottakai yksilöllisiä erojakin on, mutta ne on huomioitu niin, että koneisto toimii parhaalla mahdollisella tavalla kokonaisuutena.

Musta on aivan käsittämätöntä, miten oonkin kaikkien mutkien ja kuoppien kautta löytänyt tälläsiä ihmisiä ympärilleni. Ne kestää mua, vaikka oisin kuinka huonolla tuulella ja osaa kertoa huonoja puujalkavitsejä tarvittaessa. Treeneissä ne vaatii multa koko ajan enemmän ja enemmän - nopeempaa, vahvemmin, kovempaa, korkeammalle! Ja samalla ne antaa arvoa yhteisille ja yksilöllisille onnistumisille. Eivät päästä liian helpolla, mutta eivät hylkää hädän hetkellä. Ja joskus ne kans tiuskii mulle takasin, ettei liian koppavaks pääse.

kuva Marko Niemelä

Nää on mun tyypit.
Mun joukkue on se paikka, jossa saan olla mä ja oon arvokas just tälläsenä.

https://www.youtube.com/watch?v=KbSUNxyJCrA Once in America.

Paluu kentille?

Viime perjantaina (29.1. 6kk ja 1pv vammasta) kokeilin scrimmata ekan kerran sitten viime heinäkuun Lontoo pelin.

(kuva Marko Niemelä)

Kuinka olinkaan ikävöinyt sitä fyysistä energiaa kentällä sekä yhteenkuuluvuutta joukkueen kesken. Kuinka hyvältä tuntui pystyä tekemään taas asioita, joiden eteen on kuluttanut huomattavan määrän tunteja, hikeä, myös kyyneliä sekä rahaa. Samalla kertaa muistin kuitenkin myös roller derbyn raadollisuuden ja aggressiivisuuden. Muutaman kerran 1,5h aikana kerkesin mielenikin pahoittamaan vain siitä syystä, että tuntui että satutin jotakuta. En mä halua satuttaa ketään! Tuntuu kamalalta, kun pelin tuoksinassa lyöt kaverilta ilmat pihalle tai nenän poskelle, eihän sitä kukaan halua tahallaan tehdä. Olin unohtanut kokonaan, miltä tuntuu toistuvasti vahingossa satuttaa toista, etenkin omia tiimikavereita vastaan pelatessa. Niitä tyyppejä, keiden tukea ja kaveruutta arvostaa taivaisiin ja takaisin.

Onneksi kuitenkin joukkueen kesken asioista voidaan puhua, ja jokainen kovalla tasolla treenaava tietää varmasti, että tällejä sattuu ja tulee - ei niitä kukaan tahallaan aiheuta vaan ne osaltaan kuuluvat lajin luonteeseen, etenkin kun harjoitellaan kovaa. Hassua ja jännä huomata, miten tää seikka taitaa olla tää haastavin asia nyt takaisin tullessa. Ei se pelko, että nilkka murtuisi uudestaan, ei se, että jotain uutta vammaa sattuisi, vaan se, että pelkään satuttavani muita. Onneksi tässä on nyt tiuhaan taas treenejä, niin varmasti tälleihinkin taas tottuu. Ja hei, ei kukaan ketään tonne kentälle pakota.

(kuva Marko Niemelä)

Mustaa on mustaa

Derbyssä mustat varpaankynnet ei oo mikään mysteeri tai tabu, josta harvemmin kuulisi tai jota kaikki pelkää. Ei - sen sijaan tuntuu se olevan melkein enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että erityisesti isovarpaan kynnet tuppaavat mustumaan (ja irtoilemaan). Mulla ei itellä ennen ikinä oo ollu tätä ongelmaa tai vaivaa, mutta nyt mustan surman mua kohdatessa (huonon nauhoituksen seurauksena) haluaisin jakaa muutamia vinkkejä, joilla näiltä voitaisiin välttyä:

1) Oikean kokoiset luistimet - sekä pituus, että leveys suunnassa! Liian pienet luistimet puristavat ja liian isot antavat jalalle liikaa tilaa löllyä kengän sisällä. Etenkin toestopeilla juostessa luistimen kengän väärä koko ilmenee kipuna ja irvistelynä.

2) Luistinten oikeanlainen nauhoitus. Oikeanlaisella nauhoituksella saadaan tuettua mm. kantapää pysymään luistimen kengän kantakupissa, jolloin varpaat eivät "putoa" kengän kärkeen aina painon siirtyessä enemmän eteen. Oikein nauhoitettuna kantapää pysyy paikallaan ja varpaat eivät liissaannu liikkuessa.

3) Toestopin korkeus ja asettelu. Toestopin olisi hyvä olla jalkaterän alueella, jotta silläkin pystyy ponnistamaan hyödyntäen samalla koko alaraajan lihaksistoa (ts. ei liian korkealla, jolloin toestopeilla seisominenkaan ei ole tukevaa, eikä myöskään liian matalalla, jolloin toestoppiin kompuroi joka kerta esim. edgejä käyttäessä). Toestopin asetteluun vaikuttaa myös platen asettelu, jos plate on luistimessa liian edessä, aiheuttaa se myös sen, että toestop on enemmän varpaiden kuin jalkaterän alla, jolloin toestopille mennessä nilkat ojentuvat niin paljon, että käytännössä paino on lähes kokonaan varpailla, eikä jalkaterällä (ja asento on jälleen kerran kuin Bambilla jäällä).

Nauhoitukseen liittyen netistä löytyy kaikenlaisia hyviä ohjeita, jotta luistimista saa mahdollisimman tukevat ja istuvat omaan tarpeeseen. Esimerkiksi http://www.fieggen.com/shoelace/lacingmethods.htm Nauhoituksessa on hyvä muistaa miettiä nauhojen vetosuunta, joilla pystytään vaikuttamaan nauhojen "lukitukseen", jolla voi estää mm. nauhojen liiallista löystymistä luistelun aikana.

t.mustavarvas

Jalkapuolen parhaat kaverit

Apuvälineet on asia, johon oon työn puolesta törmännyt monestikin ja ollut arvioimassa niin apuvälinetarvetta, auttamassa apuvälineen valinnassa ja kuljetellut niitä ees sun taas (ensin pitkin Malmia ja myöhemmin pitkin Koivukylää). Läheisimmän suhteen niihin loin kuitenkin tällä kertaa, kun itse olin tarvitsijan roolissa.

Peijaksesta loppujen lopuksi elokuun alussa kotiutuessa kyynärsauvojen varassa kinkaten apuvälineiden mahdollisuudet ja merkitys korostuivat ja kirkastuivat entisestään. Pääsin kotiin lauantaina ja sovin treffit maanantaille apuvälinelainaamon kanssa. Parit päivät kotosalla kämppiksen kanssa vain kyynärsauvojen kanssa olivat tosi tuskaisia. Leikatulle jalalle ei voinut varata ollenkaan ja mitään tavaroita ei mihinkään pystynyt kantamaan, kun molemmat kädet olivat varattuina kyynärsauvoissa kokoajan. Suihkussa käyminen oli lähestulkoon mahdotonta ellei heittäytynyt lattialle istuskelemaan leikattu jalka muovipussilla verhoiltuna.

Apuvälinelainaamosta tarttuivat mukaan loppujen lopuksi tarttumapihdit, pyörätuoli sekä suihkutuoli. Kyynärsauvat mulle lisämyytiin jo sinäpäivänä kun jalkani mursin, joten ne mulla oli jo olemassa. En ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen renkaista, kuin päivänä jolloin pystyin pyörätuolin ansioista kantamaan itse kahvikupin ja liikkumaan asunnossa kivuttomasti sekä kantamaan tavaroita. Pystyin osallistumaan normaaleihin arki askareisiin kuten esimerkiksi tiskikoneen täyttöön sekä pyykkäämiseen. En ollut kokoajan toisen ihmisen varassa, jos olin nälkäinen tai janoinen. Omatoimisuus sai paljon konkreettisemman merkityksen, kuin mitä sillä on ikinä ollut. Ja suihkutuoli taas! Normaali suihkussa käynti mahdollistui, tietenkin istuen ja jalan leikkaushaavoja edelleen varoen, mutta kuitenkin ilman sen kummempia mutkia ja mullistuksia.

Mä myös apuvälineiden turvin lähdin reilusti ulos kotoa sen jälkeen kun jalalle myönnettiin puolivarauslupa. Keppien turvin uskalsin lähteä katsomaan auringonlaskua hiekkarannalle, sekä seikkailla salaiselle uimapaikalle. Pyörätuolin turvin kävin ulkoiluttamassa kaverin kanssa koiran pidemmälläkin lenkillä. Pitää vaan päästä eroon ajatuksesta, että ei pysty, ei kykene ja löytää oikeat välineet mahdollistamaan asioita, joita haluaa tehdä.

Kohtakojo?

Millä perusteella kuntoutuksen voi sanoa olevan tehokasta?
Keho kuitenkin korjaa itseään enemmän ja vähemmän koko ajan.
Luut ja nivelsiteet paranevat, repeämät lihaksissa ja muualla paikkaantuvat... Kunhan vain saavat tarvitun ajan itsensä korjaamiseen. Ihminen on jännä mekanismi, vaikka emme pysty kasvattamaan uusia kehon osia rikkoontuneiden tilalle, elimistö silti jatkuvasti paikkaa ja korjaa itseään.

Millä tiedän, että saamastani terapiasta on hyötyä? Millä tiedän, että kuntoutukseni on onnistunut, eikä palautuminen vamman jälkeen olisi tapahtunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmnin?

Tärkein pointti tässä on se, että tietää ennen kuntoutuksen alkua, mihin haluaa pystyä vielä vamman jälkeen. Mitä minä haluan pystyä vielä tekemään? Missä ovat tavoitteeni, haaveeni ja pitkänajan tähtäimeni? Mitä vaadin ja tarvitsen tulevaisuudessa rikkoontuneelta raajaltani?

Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, pitää löytää joku (fyssari tai muu terapeutti), jonka kanssa yhdessä laaditaan toimintasuunnitelma, jolla päästään haluttuihin tavoitteisiin. On täysin eriasia tavoitella jalkaa, joka kestää normaalin seisomisen ja kävelyn, kuin jalkaa jolla on tarkoitus päästä vielä hyppimään, pomppimaan, juoksemaan ja luistelemaan. Mitä vaatimuksia jalalle on, jotta sen voi sanoa olevan ehjä?

Onneksi (ja epäonneksi) elimistöään ja kehoaan voi aina opettaa omien vaatimustensa mukaan. Siinä missä keho oppii kyllä hyppimään apexeja sekä tekemään piruetteja, se oppii myös aktivoimaan lihakset oikeassa järjestyksessä ja oikeista paikoista, jotta edellä mainitut temput pystytään tekemään kehoa rikkomatta. Näiden asioiden harjoittelu on vain saamarin ärsyttävää "pientä näpertelyä", mutta tulokset puhuvat puolestaan. Motorinen oppiminen ja uudelleen opettelu vaativat pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Hyvä olisi kuitenkin muistaa, että huomattavasti helpommalla pääsee, jos vamman jälkeen opettelee asiat alusta asti hyvin. Väärin opittua liikemallia on työlästä lähteä purkamaan, sillä ensin tulee oppia pois väärästä liikemallista, jotta voidaan oppia uusi, optimaalinen, liikemalli tilalle - työ siis joudutaan tekemään kahteen kertaan.

Viimeisen kahden viikon aikana olen osallistunut ensimmäisiä kertoja vamman jälkeen täysillä treeneihin ja se tuntuu ihanaltamahtavaltaupealta. Vatsan pohjassa kihelmöi ja on vaikea olla hymyilemättä kuin vähäpäinen. Kuitenkin taustalla kalvaa kokoajan pelko, ettei jalka vielä kestäkään "jos se meneekin uudestaan!". Onneksi olen löytänyt itselleni luotettavan fyssarin auttamaan tilanteen kartoittamisessa ja seuraamisessa. On hyvä olla joku toinen, ulkopuolinen, arvioimassa tilannetta ja pitämässä järjen touhussa mukana.

Aion tehdä tän kerralla kunnolla, ei tää kuntouttaminen niin mukavaa puuhaa ole.

24 vkoa aiemmin

Pohjeluun pirstaleinen murtuma kolmesta kohtaa, nilkan deltaligamentti revennyt poikki. Vaatii leikkauksen sekä kipsihoidon, paranemisaika vähintään kolmesta kuukaudesta eteenpäin, todennäköisesti paljon pidempään.

Heinäkuun loppu, aurinko paistaa ja skeittirampeilla oli mukavasti tilaa ensikertalaiselle lähteä kokeilemaan taitojaan. Töissä oli ollut suht rankka päivä ja ajatus luistelemisesta aiheutti mukavaa jännitystä ja kuplintaa vatsassa - vihdoinkin pääsisin kokeilemaan rampeilla temppuilua! Edellisenä kesänä rampit jäivät väliin lähestyvien MM-kisojen takia, oli liian suuret panokset tiedossa joulukuussa 2014, jotta niitä olisi uskaltanut riskeerata "vain huvin vuoksi".

Ensimmäiset pari tuntia rampeilla hyppelyä ja luistelua sujuivat mallikkaasti yhdessä kavereiden kanssa, yhdellä oli kokemustakin jonkin verran, niin oli joku kenestä ottaa mallia.

Ajatuksena oli rullata ramppia alas ja hypätä keskitasolle seisomaan, ei ylimääräistä vauhtia alle otettuna, aurinko lämmitti mukavasti. En tiedä, mikä alastulossa meni pieleen.

Jalasta kuului ja tuntui karmea rutina, ihan kuin hieman pehmennyttä puuta olisi rutistamalla puristanut murusiksi, jalkaterä vääntyi kummalliseen asentoo, nillkasta katosi tunto. Koko alaraaja tuntui olevan merkillisellä mutkalla, ei sen tolta kuuluisi näyttää. Ensimmäinen ajatus oli vain suuri häpeä "Miten mä kerron mun joukkueelle, etten tuu oleen pelikunnossa enää tän vuoden puolella?" Tiedossa oli kuitenkin suuri todennäköisyys päästä D1 playoffseihin syys-lokakuussa.

Kavereiden avulla päästiin nopeasti hoitoon, sairaalassa todellisuus iski kunnolla, kun kerrottiin, että kotiin pääsisi aikaisintaan kolmen päivän päästä, riippuen nilkan turvotuksesta ja leikkausjonoista.