Paluu kentille?

Viime perjantaina (29.1. 6kk ja 1pv vammasta) kokeilin scrimmata ekan kerran sitten viime heinäkuun Lontoo pelin.

(kuva Marko Niemelä)

Kuinka olinkaan ikävöinyt sitä fyysistä energiaa kentällä sekä yhteenkuuluvuutta joukkueen kesken. Kuinka hyvältä tuntui pystyä tekemään taas asioita, joiden eteen on kuluttanut huomattavan määrän tunteja, hikeä, myös kyyneliä sekä rahaa. Samalla kertaa muistin kuitenkin myös roller derbyn raadollisuuden ja aggressiivisuuden. Muutaman kerran 1,5h aikana kerkesin mielenikin pahoittamaan vain siitä syystä, että tuntui että satutin jotakuta. En mä halua satuttaa ketään! Tuntuu kamalalta, kun pelin tuoksinassa lyöt kaverilta ilmat pihalle tai nenän poskelle, eihän sitä kukaan halua tahallaan tehdä. Olin unohtanut kokonaan, miltä tuntuu toistuvasti vahingossa satuttaa toista, etenkin omia tiimikavereita vastaan pelatessa. Niitä tyyppejä, keiden tukea ja kaveruutta arvostaa taivaisiin ja takaisin.

Onneksi kuitenkin joukkueen kesken asioista voidaan puhua, ja jokainen kovalla tasolla treenaava tietää varmasti, että tällejä sattuu ja tulee - ei niitä kukaan tahallaan aiheuta vaan ne osaltaan kuuluvat lajin luonteeseen, etenkin kun harjoitellaan kovaa. Hassua ja jännä huomata, miten tää seikka taitaa olla tää haastavin asia nyt takaisin tullessa. Ei se pelko, että nilkka murtuisi uudestaan, ei se, että jotain uutta vammaa sattuisi, vaan se, että pelkään satuttavani muita. Onneksi tässä on nyt tiuhaan taas treenejä, niin varmasti tälleihinkin taas tottuu. Ja hei, ei kukaan ketään tonne kentälle pakota.

(kuva Marko Niemelä)