I'm back!

kuva Crime City Rollers

Malmössä nähdään! Jännittää ja pelottaa, vatsassa on perhosia ja huolettaa kestääkö nilkka tai kestääkö hermot. Hieman myös jännittää, miten "uppoan" takaisin joukkueeseen, mutta toisaalta olen koko ajan ollut mukana joukkueen toiminnassa (sekä vammaisena että puolikuntoisena), joten mitään suurempaa poissaoloa ei ole tullut. Samat tyypit ne siellä on mun kanssa valloittamassa pelikenttiä, kuin ennenkin. 5 päivää lähtöön! 

Tapahtuman fb-eventti: https://www.facebook.com/events/551420871678799/

We're on each others team

https://www.youtube.com/watch?v=f2JuxM-snGc Lorde -Team

Mä oon joukkueurheillut lähes koko elämäni. En juurikaan muista aikoja tai päiviä, jolloin en olis ollut matkalla treeneihin tai turnausmatkalle. Alkujaan lajina oli koripallo, jonka parissa vietinkin noin reilut 8 vuotta. Kyllä mä yksilölajejakin kokeilin, mutta joukkueurheilu on aina ollut se mun juttu.

Korisaikoina joukkueen merkitys oli täysin erilainen, kuin mitä se on nyt. Silloin joukkue sanana ei merkinnyt juuri mitään - ryhmä tyyppejä tekemässä samoja asioita, jotta voitettaisiin se toinen ryhmä tyyppejä. Yksilöt korostuivat ja erot yksilöiden välillä saattoivat olla suurempiakin. Sen aikaisen joukkueen kanssa en nähnyt enkä jutellut mitään treenien tai pelien ulkopuolella, ei meillä ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai ainakaan ne eivät tulleet ilmi. Treeneissäkään ei juuri puhuttu mitään ylimääräistä. Moikattiin ehkä treenien aluksi ja lopuksi. Treenien jälkeen lähdettiin taas kotiin ja elettiin omaa elämää, joka oli täysin erillinen joukkueesta.

HRD All-Stars 2016 kuva Marko Niemelä

Nykyään mun joukkue on mun toinen perhe. Ne on ne tyypit, ketkä tietää musta lähestulkoon kaiken. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Ne on ne tyypit, joihin voin luottaa, joista tiiän, että ne tulee kotiovelta hakemaan ja etsimään, jos yhtäkkiä katoaisin. Joukkue -termi on saanut kokonaan uuden merkityksen. Tottakai se pitää edelleen sisällään yksilöitä, mutta nyt nää yksilöt työskentelee oikeasti yhdessä yhteisen asian eteen yksikkönä. Ei ole olemassa vain ryhmää tyyppejä tekemässä samoja asioita, on olemassa yksikkö joka työskentelee yhteisen päämäärän eteen. Mun joukkue on kuin hyvin rasvattu koneisto - siellä on jokaiselle oma paikka ja oma kohta. Tottakai yksilöllisiä erojakin on, mutta ne on huomioitu niin, että koneisto toimii parhaalla mahdollisella tavalla kokonaisuutena.

Musta on aivan käsittämätöntä, miten oonkin kaikkien mutkien ja kuoppien kautta löytänyt tälläsiä ihmisiä ympärilleni. Ne kestää mua, vaikka oisin kuinka huonolla tuulella ja osaa kertoa huonoja puujalkavitsejä tarvittaessa. Treeneissä ne vaatii multa koko ajan enemmän ja enemmän - nopeempaa, vahvemmin, kovempaa, korkeammalle! Ja samalla ne antaa arvoa yhteisille ja yksilöllisille onnistumisille. Eivät päästä liian helpolla, mutta eivät hylkää hädän hetkellä. Ja joskus ne kans tiuskii mulle takasin, ettei liian koppavaks pääse.

kuva Marko Niemelä

Nää on mun tyypit.
Mun joukkue on se paikka, jossa saan olla mä ja oon arvokas just tälläsenä.

https://www.youtube.com/watch?v=KbSUNxyJCrA Once in America.

Paluu kentille?

Viime perjantaina (29.1. 6kk ja 1pv vammasta) kokeilin scrimmata ekan kerran sitten viime heinäkuun Lontoo pelin.

(kuva Marko Niemelä)

Kuinka olinkaan ikävöinyt sitä fyysistä energiaa kentällä sekä yhteenkuuluvuutta joukkueen kesken. Kuinka hyvältä tuntui pystyä tekemään taas asioita, joiden eteen on kuluttanut huomattavan määrän tunteja, hikeä, myös kyyneliä sekä rahaa. Samalla kertaa muistin kuitenkin myös roller derbyn raadollisuuden ja aggressiivisuuden. Muutaman kerran 1,5h aikana kerkesin mielenikin pahoittamaan vain siitä syystä, että tuntui että satutin jotakuta. En mä halua satuttaa ketään! Tuntuu kamalalta, kun pelin tuoksinassa lyöt kaverilta ilmat pihalle tai nenän poskelle, eihän sitä kukaan halua tahallaan tehdä. Olin unohtanut kokonaan, miltä tuntuu toistuvasti vahingossa satuttaa toista, etenkin omia tiimikavereita vastaan pelatessa. Niitä tyyppejä, keiden tukea ja kaveruutta arvostaa taivaisiin ja takaisin.

Onneksi kuitenkin joukkueen kesken asioista voidaan puhua, ja jokainen kovalla tasolla treenaava tietää varmasti, että tällejä sattuu ja tulee - ei niitä kukaan tahallaan aiheuta vaan ne osaltaan kuuluvat lajin luonteeseen, etenkin kun harjoitellaan kovaa. Hassua ja jännä huomata, miten tää seikka taitaa olla tää haastavin asia nyt takaisin tullessa. Ei se pelko, että nilkka murtuisi uudestaan, ei se, että jotain uutta vammaa sattuisi, vaan se, että pelkään satuttavani muita. Onneksi tässä on nyt tiuhaan taas treenejä, niin varmasti tälleihinkin taas tottuu. Ja hei, ei kukaan ketään tonne kentälle pakota.

(kuva Marko Niemelä)

Mustaa on mustaa

Derbyssä mustat varpaankynnet ei oo mikään mysteeri tai tabu, josta harvemmin kuulisi tai jota kaikki pelkää. Ei - sen sijaan tuntuu se olevan melkein enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että erityisesti isovarpaan kynnet tuppaavat mustumaan (ja irtoilemaan). Mulla ei itellä ennen ikinä oo ollu tätä ongelmaa tai vaivaa, mutta nyt mustan surman mua kohdatessa (huonon nauhoituksen seurauksena) haluaisin jakaa muutamia vinkkejä, joilla näiltä voitaisiin välttyä:

1) Oikean kokoiset luistimet - sekä pituus, että leveys suunnassa! Liian pienet luistimet puristavat ja liian isot antavat jalalle liikaa tilaa löllyä kengän sisällä. Etenkin toestopeilla juostessa luistimen kengän väärä koko ilmenee kipuna ja irvistelynä.

2) Luistinten oikeanlainen nauhoitus. Oikeanlaisella nauhoituksella saadaan tuettua mm. kantapää pysymään luistimen kengän kantakupissa, jolloin varpaat eivät "putoa" kengän kärkeen aina painon siirtyessä enemmän eteen. Oikein nauhoitettuna kantapää pysyy paikallaan ja varpaat eivät liissaannu liikkuessa.

3) Toestopin korkeus ja asettelu. Toestopin olisi hyvä olla jalkaterän alueella, jotta silläkin pystyy ponnistamaan hyödyntäen samalla koko alaraajan lihaksistoa (ts. ei liian korkealla, jolloin toestopeilla seisominenkaan ei ole tukevaa, eikä myöskään liian matalalla, jolloin toestoppiin kompuroi joka kerta esim. edgejä käyttäessä). Toestopin asetteluun vaikuttaa myös platen asettelu, jos plate on luistimessa liian edessä, aiheuttaa se myös sen, että toestop on enemmän varpaiden kuin jalkaterän alla, jolloin toestopille mennessä nilkat ojentuvat niin paljon, että käytännössä paino on lähes kokonaan varpailla, eikä jalkaterällä (ja asento on jälleen kerran kuin Bambilla jäällä).

Nauhoitukseen liittyen netistä löytyy kaikenlaisia hyviä ohjeita, jotta luistimista saa mahdollisimman tukevat ja istuvat omaan tarpeeseen. Esimerkiksi http://www.fieggen.com/shoelace/lacingmethods.htm Nauhoituksessa on hyvä muistaa miettiä nauhojen vetosuunta, joilla pystytään vaikuttamaan nauhojen "lukitukseen", jolla voi estää mm. nauhojen liiallista löystymistä luistelun aikana.

t.mustavarvas