tiistai 19. tammikuuta 2016

Jalkapuolen parhaat kaverit

Apuvälineet on asia, johon oon työn puolesta törmännyt monestikin ja ollut arvioimassa niin apuvälinetarvetta, auttamassa apuvälineen valinnassa ja kuljetellut niitä ees sun taas (ensin pitkin Malmia ja myöhemmin pitkin Koivukylää). Läheisimmän suhteen niihin loin kuitenkin tällä kertaa, kun itse olin tarvitsijan roolissa.

Peijaksesta loppujen lopuksi elokuun alussa kotiutuessa kyynärsauvojen varassa kinkaten apuvälineiden mahdollisuudet ja merkitys korostuivat ja kirkastuivat entisestään. Pääsin kotiin lauantaina ja sovin treffit maanantaille apuvälinelainaamon kanssa. Parit päivät kotosalla kämppiksen kanssa vain kyynärsauvojen kanssa olivat tosi tuskaisia. Leikatulle jalalle ei voinut varata ollenkaan ja mitään tavaroita ei mihinkään pystynyt kantamaan, kun molemmat kädet olivat varattuina kyynärsauvoissa kokoajan. Suihkussa käyminen oli lähestulkoon mahdotonta ellei heittäytynyt lattialle istuskelemaan leikattu jalka muovipussilla verhoiltuna.

Apuvälinelainaamosta tarttuivat mukaan loppujen lopuksi tarttumapihdit, pyörätuoli sekä suihkutuoli. Kyynärsauvat mulle lisämyytiin jo sinäpäivänä kun jalkani mursin, joten ne mulla oli jo olemassa. En ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen renkaista, kuin päivänä jolloin pystyin pyörätuolin ansioista kantamaan itse kahvikupin ja liikkumaan asunnossa kivuttomasti sekä kantamaan tavaroita. Pystyin osallistumaan normaaleihin arki askareisiin kuten esimerkiksi tiskikoneen täyttöön sekä pyykkäämiseen. En ollut kokoajan toisen ihmisen varassa, jos olin nälkäinen tai janoinen. Omatoimisuus sai paljon konkreettisemman merkityksen, kuin mitä sillä on ikinä ollut. Ja suihkutuoli taas! Normaali suihkussa käynti mahdollistui, tietenkin istuen ja jalan leikkaushaavoja edelleen varoen, mutta kuitenkin ilman sen kummempia mutkia ja mullistuksia.



Mä myös apuvälineiden turvin lähdin reilusti ulos kotoa sen jälkeen kun jalalle myönnettiin puolivarauslupa. Keppien turvin uskalsin lähteä katsomaan auringonlaskua hiekkarannalle, sekä seikkailla salaiselle uimapaikalle. Pyörätuolin turvin kävin ulkoiluttamassa kaverin kanssa koiran pidemmälläkin lenkillä. Pitää vaan päästä eroon ajatuksesta, että ei pysty, ei kykene ja löytää oikeat välineet mahdollistamaan asioita, joita haluaa tehdä.


torstai 14. tammikuuta 2016

Kohtakojo?

Millä perusteella kuntoutuksen voi sanoa olevan tehokasta?
Keho kuitenkin korjaa itseään enemmän ja vähemmän koko ajan.
Luut ja nivelsiteet paranevat, repeämät lihaksissa ja muualla paikkaantuvat... Kunhan vain saavat tarvitun ajan itsensä korjaamiseen. Ihminen on jännä mekanismi, vaikka emme pysty kasvattamaan uusia kehon osia rikkoontuneiden tilalle, elimistö silti jatkuvasti paikkaa ja korjaa itseään.

Millä tiedän, että saamastani terapiasta on hyötyä? Millä tiedän, että kuntoutukseni on onnistunut, eikä palautuminen vamman jälkeen olisi tapahtunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmnin?

Tärkein pointti tässä on se, että tietää ennen kuntoutuksen alkua, mihin haluaa pystyä vielä vamman jälkeen. Mitä minä haluan pystyä vielä tekemään? Missä ovat tavoitteeni, haaveeni ja pitkänajan tähtäimeni? Mitä vaadin ja tarvitsen tulevaisuudessa rikkoontuneelta raajaltani?

Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, pitää löytää joku (fyssari tai muu terapeutti), jonka kanssa yhdessä laaditaan toimintasuunnitelma, jolla päästään haluttuihin tavoitteisiin. On täysin eriasia tavoitella jalkaa, joka kestää normaalin seisomisen ja kävelyn, kuin jalkaa jolla on tarkoitus päästä vielä hyppimään, pomppimaan, juoksemaan ja luistelemaan. Mitä vaatimuksia jalalle on, jotta sen voi sanoa olevan ehjä?

Onneksi (ja epäonneksi) elimistöään ja kehoaan voi aina opettaa omien vaatimustensa mukaan. Siinä missä keho oppii kyllä hyppimään apexeja sekä tekemään piruetteja, se oppii myös aktivoimaan lihakset oikeassa järjestyksessä ja oikeista paikoista, jotta edellä mainitut temput pystytään tekemään kehoa rikkomatta. Näiden asioiden harjoittelu on vain saamarin ärsyttävää "pientä näpertelyä", mutta tulokset puhuvat puolestaan. Motorinen oppiminen ja uudelleen opettelu vaativat pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Hyvä olisi kuitenkin muistaa, että huomattavasti helpommalla pääsee, jos vamman jälkeen opettelee asiat alusta asti hyvin. Väärin opittua liikemallia on työlästä lähteä purkamaan, sillä ensin tulee oppia pois väärästä liikemallista, jotta voidaan oppia uusi, optimaalinen, liikemalli tilalle - työ siis joudutaan tekemään kahteen kertaan.

Viimeisen kahden viikon aikana olen osallistunut ensimmäisiä kertoja vamman jälkeen täysillä treeneihin ja se tuntuu ihanaltamahtavaltaupealta. Vatsan pohjassa kihelmöi ja on vaikea olla hymyilemättä kuin vähäpäinen. Kuitenkin taustalla kalvaa kokoajan pelko, ettei jalka vielä kestäkään "jos se meneekin uudestaan!". Onneksi olen löytänyt itselleni luotettavan fyssarin auttamaan tilanteen kartoittamisessa ja seuraamisessa. On hyvä olla joku toinen, ulkopuolinen, arvioimassa tilannetta ja pitämässä järjen touhussa mukana.

Aion tehdä tän kerralla kunnolla, ei tää kuntouttaminen niin mukavaa puuhaa ole.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

24 vkoa aiemmin

Pohjeluun pirstaleinen murtuma kolmesta kohtaa, nilkan deltaligamentti revennyt poikki. Vaatii leikkauksen sekä kipsihoidon, paranemisaika vähintään kolmesta kuukaudesta eteenpäin, todennäköisesti paljon pidempään.

Heinäkuun loppu, aurinko paistaa ja skeittirampeilla oli mukavasti tilaa ensikertalaiselle lähteä kokeilemaan taitojaan. Töissä oli ollut suht rankka päivä ja ajatus luistelemisesta aiheutti mukavaa jännitystä ja kuplintaa vatsassa - vihdoinkin pääsisin kokeilemaan rampeilla temppuilua! Edellisenä kesänä rampit jäivät väliin lähestyvien MM-kisojen takia, oli liian suuret panokset tiedossa joulukuussa 2014, jotta niitä olisi uskaltanut riskeerata "vain huvin vuoksi".

Ensimmäiset pari tuntia rampeilla hyppelyä ja luistelua sujuivat mallikkaasti yhdessä kavereiden kanssa, yhdellä oli kokemustakin jonkin verran, niin oli joku kenestä ottaa mallia.





Ajatuksena oli rullata ramppia alas ja hypätä keskitasolle seisomaan, ei ylimääräistä vauhtia alle otettuna, aurinko lämmitti mukavasti. En tiedä, mikä alastulossa meni pieleen.

Jalasta kuului ja tuntui karmea rutina, ihan kuin hieman pehmennyttä puuta olisi rutistamalla puristanut murusiksi, jalkaterä vääntyi kummalliseen asentoo, nillkasta katosi tunto. Koko alaraaja tuntui olevan merkillisellä mutkalla, ei sen tolta kuuluisi näyttää. Ensimmäinen ajatus oli vain suuri häpeä "Miten mä kerron mun joukkueelle, etten tuu oleen pelikunnossa enää tän vuoden puolella?" Tiedossa oli kuitenkin suuri todennäköisyys päästä D1 playoffseihin syys-lokakuussa.

Kavereiden avulla päästiin nopeasti hoitoon, sairaalassa todellisuus iski kunnolla, kun kerrottiin, että kotiin pääsisi aikaisintaan kolmen päivän päästä, riippuen nilkan turvotuksesta ja leikkausjonoista.