Naurattaako?

Luin Eva Wahlströmin kolumnin ryppyotsaisuudesta (http://yle.fi/uutiset/3-9525978). Kolumnissaan Wahlström jakoi kokemuksiaan valmentajien ja urheilijoiden suhtautumisesta nauruun, iloon ja huumoriin sekä urheilupiireissä varmasti hyvinkin tuttuun ryppyotsaisuuden ilmiöön: Asiat on tehtävä niin tosissaan ja niin täysillä, ettei naurulle tai ilolle ole sijaa. Asiat tehdään loppuun asti niin, että veri lentää ja taju lähtee. Vähempi ei riitä. Auta armias, jos nautit tai iloitset tekemisistäsi - olet luopio, epäonnistunut ja asiat leikiksi lyövä. Joukkueen pelle, joka ei ota asioita tosissaan ja niiden vaatimalla vakavuudella.

Itse myönnän olevani taipuvainen stressin alla ryppyotsaisuuteen, mutta suurimman osan ajasta näen itseni kikattelijana. Tiedän myös kokemuksesta pystyväni parhaisiin suorituksiini silloin, kun nautin tekemisistäni ja voin vain heittäytyä virran mukaan ns. "go with the flow". Parhaan suorituksen saan aikaiseksi silloin, kun tekemisessä säilyy rentous. Liika kiristely johtaa ylisuorittamiseen ja ylisuorittaminen turhiin virheisiin (jotka valitettavan usein toistuvat ylisuorittamisen kierteen jäädessä päälle). Rennosti pelatessa en yritä tehdä enempää, kuin mihin taitoni riittävät. Pystyn omiin huippusuorituksiin, koska koko kehoni on päästä varpaisiin oikeanlaisessa vireessä. Oikea vire lähtee mielestä ja virittää koko vartalon. Mieli on yllättävän tehokas ase ja työkalu (ja olenkin viimeaikoina yllättänyt itseni lukemasta toistuvasti positiivisesta itsepuhelusta).

Parhaan pelirentouden löytääkseni nautin rutiineista ennen peliä niin yhdessä joukkueen kanssa kuin itseksenikn. Ennen pelejä tykkään tanssahdella ja hakea sitä kautta hyvää oloa niin mieleen kuin kroppaan. Toiset saavat oikean vireen päälle tiukasti keskittymällä ja hengittelemällä. Itse parhaan vireen löydän rennosta liikkeestä ja voimaa-antavasta musiikista. Huonoina hetkinä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu ja mitään en osaa, kirjoittelen itselleni pieniä viestejä ylös, joita luen ennen kentälle lähtöä. Sillä, jos en itse usko itseeni, miksi muidenkaan pitäisi? Lisäksi tykkään kuvata omia onnistumisen hetkiäni, jotta voin niitä myöhemmin katsoa ja ammentaa tarvittaessa uskoa itseen ja omaan osaamiseen.

https://www.instagram.com/p/BF4fLo_Dq2Z/?taken-by=smirkkuli

https://www.youtube.com/watch?v=-OTryGzS-G8

Mikä on tärkeää?

Saikulla ollessani mulla oli paljon aikaa miettiä asioita ja elämää ylipäänsä. Nilkkamurtuma sattui vielä "sopivasti" aikaan, jolloin oli juuri muutamaa kuukautta aiemmin eronnut pitkäaikasesta suhteesta ja muuttanut pois yhteisestä kodista kaverille.

Tällöin mulla ei ollut muutakuin aikaa miettiä elämääni: Mitä mä itse siltä haluan? Mitä muut multa haluaa? Onko sillä väliä, mitä muut ajattelee?

Oon aina ollut luonteeltani tunnollinen ja ahkera. Jo ala-asteella kokeista piti saada kymppejä tai vähintään yhdeksikköjä, muuten olit epäonnistunut. Lukiossakin kirjoitin muutaman L:llän ja senkin jälkeen tuntui, että olisi niitäkin enemmän saanut olla. Lukiosta pääsin suoraan opiskelemaan ja valmistuin vastoinkäymisistä huolimatta ajallani 2013 joulukuussa. Yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa mun ei tarvinnut enää suorittaa mitään, olisi riittänyt, että käy vain töissä ja hoitaa arkensa. Mitä tämä on??? Pahemman luokan ylisuorittajana olen vasta nyt, reilut kolme vuotta valmistumisen jälkeen, pystynyt hyväksymään ajatuksen, ettei mun tarvitse suorittaa mun töitä tai mun elämää. Että mun ei tarvitse olla paras ja osaavin, eikä mun tarvitse olla oman alani nero tai edelläkävijä. Riittää, että mä hoidan työni hyvin ja jos en jotain tiedä niin selvitän.

Samaan aikaan edellä mainittujen ajatusten kanssa olen paininut pitkään sen kanssa, kuinka valmis olen "uhraamaan" aikaani ja energiaani urheiluun, josta tiedän, etten voi saada itselleni ammattia. Sairaslomalla ollessani jouduin kerrankin pysähtymään ja oikeasti miettimään omia arvojani ja omaa elämääni. Se ei ole keneltäkään pois, jos haluan panostaa urheiluun. Se ei ole keneltäkään pois, jos valitsen kilpaurheilijan tien, enkä uraputkea. Se ei ole keneltäkään pois, jos arvotan kilpaurheilun työelämässä ihmeiden tekemisen edelle. Koska kyseessä on mun elämä - ei kenenkään muun.

Ahdistus siitä, etten ole riittävä tai tarpeeksi taitava tai kunnianhimoinen elämässäni yleisten normien kautta ajateltuna, on helpottanut huomattavasti sen jälkeen, kun annoin itselleni luvan panostaa asioihin, joista saan mielihyvää, joissa olen hyvä ja joista nautin. Mun kohdallani nää asiat sattuvat olemaan kaikki urheiluun liittyviä. Mä haluan olla Suomen paras jammeri. Mä haluan olla osana meidän joukkuetta ja voittaa. Mä haluan pystyä tekemään asioita mun keholla: seistä käsillään, hypätä apexeja, tehdä voltteja.

Kaikkeen näihin en vielä pysty, mutta nyt olen ainakin itse sinut sen kanssa, mikä mulle on tärkeää ja voin hyvillä mielin uskaltaa panostaa urheiluun täysillä. Se on se, mitä mä haluan tehdä ja se on se minkä koen tärkeäksi. Se on kenttä, josta saan virtaa päivittäisiin puuhiin mukaanlukien mun työt. Ylisuorittaja itsessäni ei ole tietenkään mihinkään kadonnut, joten työtkin haluan hoitaa parhaiten, mutta nyt mun ei tarvitse ahdistua siitä, etten ole alani paras.