Naurattaako?

Luin Eva Wahlströmin kolumnin ryppyotsaisuudesta (http://yle.fi/uutiset/3-9525978). Kolumnissaan Wahlström jakoi kokemuksiaan valmentajien ja urheilijoiden suhtautumisesta nauruun, iloon ja huumoriin sekä urheilupiireissä varmasti hyvinkin tuttuun ryppyotsaisuuden ilmiöön: Asiat on tehtävä niin tosissaan ja niin täysillä, ettei naurulle tai ilolle ole sijaa. Asiat tehdään loppuun asti niin, että veri lentää ja taju lähtee. Vähempi ei riitä. Auta armias, jos nautit tai iloitset tekemisistäsi - olet luopio, epäonnistunut ja asiat leikiksi lyövä. Joukkueen pelle, joka ei ota asioita tosissaan ja niiden vaatimalla vakavuudella.

Itse myönnän olevani taipuvainen stressin alla ryppyotsaisuuteen, mutta suurimman osan ajasta näen itseni kikattelijana. Tiedän myös kokemuksesta pystyväni parhaisiin suorituksiini silloin, kun nautin tekemisistäni ja voin vain heittäytyä virran mukaan ns. "go with the flow". Parhaan suorituksen saan aikaiseksi silloin, kun tekemisessä säilyy rentous. Liika kiristely johtaa ylisuorittamiseen ja ylisuorittaminen turhiin virheisiin (jotka valitettavan usein toistuvat ylisuorittamisen kierteen jäädessä päälle). Rennosti pelatessa en yritä tehdä enempää, kuin mihin taitoni riittävät. Pystyn omiin huippusuorituksiin, koska koko kehoni on päästä varpaisiin oikeanlaisessa vireessä. Oikea vire lähtee mielestä ja virittää koko vartalon. Mieli on yllättävän tehokas ase ja työkalu (ja olenkin viimeaikoina yllättänyt itseni lukemasta toistuvasti positiivisesta itsepuhelusta).

Parhaan pelirentouden löytääkseni nautin rutiineista ennen peliä niin yhdessä joukkueen kanssa kuin itseksenikn. Ennen pelejä tykkään tanssahdella ja hakea sitä kautta hyvää oloa niin mieleen kuin kroppaan. Toiset saavat oikean vireen päälle tiukasti keskittymällä ja hengittelemällä. Itse parhaan vireen löydän rennosta liikkeestä ja voimaa-antavasta musiikista. Huonoina hetkinä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu ja mitään en osaa, kirjoittelen itselleni pieniä viestejä ylös, joita luen ennen kentälle lähtöä. Sillä, jos en itse usko itseeni, miksi muidenkaan pitäisi? Lisäksi tykkään kuvata omia onnistumisen hetkiäni, jotta voin niitä myöhemmin katsoa ja ammentaa tarvittaessa uskoa itseen ja omaan osaamiseen.

https://www.instagram.com/p/BF4fLo_Dq2Z/?taken-by=smirkkuli

https://www.youtube.com/watch?v=-OTryGzS-G8

Mikä on tärkeää?

Saikulla ollessani mulla oli paljon aikaa miettiä asioita ja elämää ylipäänsä. Nilkkamurtuma sattui vielä "sopivasti" aikaan, jolloin oli juuri muutamaa kuukautta aiemmin eronnut pitkäaikasesta suhteesta ja muuttanut pois yhteisestä kodista kaverille.

Tällöin mulla ei ollut muutakuin aikaa miettiä elämääni: Mitä mä itse siltä haluan? Mitä muut multa haluaa? Onko sillä väliä, mitä muut ajattelee?

Oon aina ollut luonteeltani tunnollinen ja ahkera. Jo ala-asteella kokeista piti saada kymppejä tai vähintään yhdeksikköjä, muuten olit epäonnistunut. Lukiossakin kirjoitin muutaman L:llän ja senkin jälkeen tuntui, että olisi niitäkin enemmän saanut olla. Lukiosta pääsin suoraan opiskelemaan ja valmistuin vastoinkäymisistä huolimatta ajallani 2013 joulukuussa. Yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa mun ei tarvinnut enää suorittaa mitään, olisi riittänyt, että käy vain töissä ja hoitaa arkensa. Mitä tämä on??? Pahemman luokan ylisuorittajana olen vasta nyt, reilut kolme vuotta valmistumisen jälkeen, pystynyt hyväksymään ajatuksen, ettei mun tarvitse suorittaa mun töitä tai mun elämää. Että mun ei tarvitse olla paras ja osaavin, eikä mun tarvitse olla oman alani nero tai edelläkävijä. Riittää, että mä hoidan työni hyvin ja jos en jotain tiedä niin selvitän.

Samaan aikaan edellä mainittujen ajatusten kanssa olen paininut pitkään sen kanssa, kuinka valmis olen "uhraamaan" aikaani ja energiaani urheiluun, josta tiedän, etten voi saada itselleni ammattia. Sairaslomalla ollessani jouduin kerrankin pysähtymään ja oikeasti miettimään omia arvojani ja omaa elämääni. Se ei ole keneltäkään pois, jos haluan panostaa urheiluun. Se ei ole keneltäkään pois, jos valitsen kilpaurheilijan tien, enkä uraputkea. Se ei ole keneltäkään pois, jos arvotan kilpaurheilun työelämässä ihmeiden tekemisen edelle. Koska kyseessä on mun elämä - ei kenenkään muun.

Ahdistus siitä, etten ole riittävä tai tarpeeksi taitava tai kunnianhimoinen elämässäni yleisten normien kautta ajateltuna, on helpottanut huomattavasti sen jälkeen, kun annoin itselleni luvan panostaa asioihin, joista saan mielihyvää, joissa olen hyvä ja joista nautin. Mun kohdallani nää asiat sattuvat olemaan kaikki urheiluun liittyviä. Mä haluan olla Suomen paras jammeri. Mä haluan olla osana meidän joukkuetta ja voittaa. Mä haluan pystyä tekemään asioita mun keholla: seistä käsillään, hypätä apexeja, tehdä voltteja.

Kaikkeen näihin en vielä pysty, mutta nyt olen ainakin itse sinut sen kanssa, mikä mulle on tärkeää ja voin hyvillä mielin uskaltaa panostaa urheiluun täysillä. Se on se, mitä mä haluan tehdä ja se on se minkä koen tärkeäksi. Se on kenttä, josta saan virtaa päivittäisiin puuhiin mukaanlukien mun työt. Ylisuorittaja itsessäni ei ole tietenkään mihinkään kadonnut, joten työtkin haluan hoitaa parhaiten, mutta nyt mun ei tarvitse ahdistua siitä, etten ole alani paras.

Det var det

Sieltä se tuli ja sinne se meni.

Ei oo pitkään aikaan mikään turnaus jännittänyt ja hermostuttanut yhtä paljon. Oman lisäjännityksensä toi sports courtilla pelaaminen. Vielä kuitenkin aristelen tota vielä paranevaa nilkkaa ja sports courtin supergrippiys ei helpottanut jännitystä yhtään. Mitään joustoa tai luisumavaraa ei sillä lattialla ole. Lattiana se on säärille, pohkeille ja nilkoille tosi raskas alusta pelata puhumattakaan jarruttamisesta. Hockey stopeissa luisuu samantien nurin, jos vähänkään liikaa laittaa painoaan renkaiden syrjille ja muissakin jarrutuksissa saa olla tosi tarkkana, jos niillä aikoo pysähtyä taittamatta nilkkojaan.

Aluksi luulin, ettei pelaamisesta tulisi mitään, mutta onneksi olin pakannut mukaan nilkkatuen, jonka turvin uskalsin lähteä kentälle. Ja onneksi uskalsin! Mikään ei voita sitä oloa, mikä ekan jamin jälkeen tuli. Yleisössä kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien tuki hurrausten muodossa oli jotain aivan mieletöntä. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä, vaikka myönnettäköön, että itkin ilostapelostajännityksestä ekan pelin jälkeen pukkarissa toisen kapteenin polvea vasten.

Kaiken hyvän jälkeen, pelatessa huomasin ja löysin kuitenkin vielä monia asioita, joita mun on pakko parantaa ennen huhtikuun Big O-turnausta. Kun tästä turnauksen jälkeisestä derbyrutosta ja masiksesta pääsee yli, pitää salille ja lenkkipoluille suunnata taas uudella voimalla. Nyt mä tiedän, että musta on vielä tähän. 

I'm back!

kuva Crime City Rollers

Malmössä nähdään! Jännittää ja pelottaa, vatsassa on perhosia ja huolettaa kestääkö nilkka tai kestääkö hermot. Hieman myös jännittää, miten "uppoan" takaisin joukkueeseen, mutta toisaalta olen koko ajan ollut mukana joukkueen toiminnassa (sekä vammaisena että puolikuntoisena), joten mitään suurempaa poissaoloa ei ole tullut. Samat tyypit ne siellä on mun kanssa valloittamassa pelikenttiä, kuin ennenkin. 5 päivää lähtöön! 

Tapahtuman fb-eventti: https://www.facebook.com/events/551420871678799/

We're on each others team

https://www.youtube.com/watch?v=f2JuxM-snGc Lorde -Team

Mä oon joukkueurheillut lähes koko elämäni. En juurikaan muista aikoja tai päiviä, jolloin en olis ollut matkalla treeneihin tai turnausmatkalle. Alkujaan lajina oli koripallo, jonka parissa vietinkin noin reilut 8 vuotta. Kyllä mä yksilölajejakin kokeilin, mutta joukkueurheilu on aina ollut se mun juttu.

Korisaikoina joukkueen merkitys oli täysin erilainen, kuin mitä se on nyt. Silloin joukkue sanana ei merkinnyt juuri mitään - ryhmä tyyppejä tekemässä samoja asioita, jotta voitettaisiin se toinen ryhmä tyyppejä. Yksilöt korostuivat ja erot yksilöiden välillä saattoivat olla suurempiakin. Sen aikaisen joukkueen kanssa en nähnyt enkä jutellut mitään treenien tai pelien ulkopuolella, ei meillä ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai ainakaan ne eivät tulleet ilmi. Treeneissäkään ei juuri puhuttu mitään ylimääräistä. Moikattiin ehkä treenien aluksi ja lopuksi. Treenien jälkeen lähdettiin taas kotiin ja elettiin omaa elämää, joka oli täysin erillinen joukkueesta.

HRD All-Stars 2016 kuva Marko Niemelä

Nykyään mun joukkue on mun toinen perhe. Ne on ne tyypit, ketkä tietää musta lähestulkoon kaiken. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Ne on ne tyypit, joihin voin luottaa, joista tiiän, että ne tulee kotiovelta hakemaan ja etsimään, jos yhtäkkiä katoaisin. Joukkue -termi on saanut kokonaan uuden merkityksen. Tottakai se pitää edelleen sisällään yksilöitä, mutta nyt nää yksilöt työskentelee oikeasti yhdessä yhteisen asian eteen yksikkönä. Ei ole olemassa vain ryhmää tyyppejä tekemässä samoja asioita, on olemassa yksikkö joka työskentelee yhteisen päämäärän eteen. Mun joukkue on kuin hyvin rasvattu koneisto - siellä on jokaiselle oma paikka ja oma kohta. Tottakai yksilöllisiä erojakin on, mutta ne on huomioitu niin, että koneisto toimii parhaalla mahdollisella tavalla kokonaisuutena.

Musta on aivan käsittämätöntä, miten oonkin kaikkien mutkien ja kuoppien kautta löytänyt tälläsiä ihmisiä ympärilleni. Ne kestää mua, vaikka oisin kuinka huonolla tuulella ja osaa kertoa huonoja puujalkavitsejä tarvittaessa. Treeneissä ne vaatii multa koko ajan enemmän ja enemmän - nopeempaa, vahvemmin, kovempaa, korkeammalle! Ja samalla ne antaa arvoa yhteisille ja yksilöllisille onnistumisille. Eivät päästä liian helpolla, mutta eivät hylkää hädän hetkellä. Ja joskus ne kans tiuskii mulle takasin, ettei liian koppavaks pääse.

kuva Marko Niemelä

Nää on mun tyypit.
Mun joukkue on se paikka, jossa saan olla mä ja oon arvokas just tälläsenä.

https://www.youtube.com/watch?v=KbSUNxyJCrA Once in America.

Paluu kentille?

Viime perjantaina (29.1. 6kk ja 1pv vammasta) kokeilin scrimmata ekan kerran sitten viime heinäkuun Lontoo pelin.

(kuva Marko Niemelä)

Kuinka olinkaan ikävöinyt sitä fyysistä energiaa kentällä sekä yhteenkuuluvuutta joukkueen kesken. Kuinka hyvältä tuntui pystyä tekemään taas asioita, joiden eteen on kuluttanut huomattavan määrän tunteja, hikeä, myös kyyneliä sekä rahaa. Samalla kertaa muistin kuitenkin myös roller derbyn raadollisuuden ja aggressiivisuuden. Muutaman kerran 1,5h aikana kerkesin mielenikin pahoittamaan vain siitä syystä, että tuntui että satutin jotakuta. En mä halua satuttaa ketään! Tuntuu kamalalta, kun pelin tuoksinassa lyöt kaverilta ilmat pihalle tai nenän poskelle, eihän sitä kukaan halua tahallaan tehdä. Olin unohtanut kokonaan, miltä tuntuu toistuvasti vahingossa satuttaa toista, etenkin omia tiimikavereita vastaan pelatessa. Niitä tyyppejä, keiden tukea ja kaveruutta arvostaa taivaisiin ja takaisin.

Onneksi kuitenkin joukkueen kesken asioista voidaan puhua, ja jokainen kovalla tasolla treenaava tietää varmasti, että tällejä sattuu ja tulee - ei niitä kukaan tahallaan aiheuta vaan ne osaltaan kuuluvat lajin luonteeseen, etenkin kun harjoitellaan kovaa. Hassua ja jännä huomata, miten tää seikka taitaa olla tää haastavin asia nyt takaisin tullessa. Ei se pelko, että nilkka murtuisi uudestaan, ei se, että jotain uutta vammaa sattuisi, vaan se, että pelkään satuttavani muita. Onneksi tässä on nyt tiuhaan taas treenejä, niin varmasti tälleihinkin taas tottuu. Ja hei, ei kukaan ketään tonne kentälle pakota.

(kuva Marko Niemelä)

Mustaa on mustaa

Derbyssä mustat varpaankynnet ei oo mikään mysteeri tai tabu, josta harvemmin kuulisi tai jota kaikki pelkää. Ei - sen sijaan tuntuu se olevan melkein enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että erityisesti isovarpaan kynnet tuppaavat mustumaan (ja irtoilemaan). Mulla ei itellä ennen ikinä oo ollu tätä ongelmaa tai vaivaa, mutta nyt mustan surman mua kohdatessa (huonon nauhoituksen seurauksena) haluaisin jakaa muutamia vinkkejä, joilla näiltä voitaisiin välttyä:

1) Oikean kokoiset luistimet - sekä pituus, että leveys suunnassa! Liian pienet luistimet puristavat ja liian isot antavat jalalle liikaa tilaa löllyä kengän sisällä. Etenkin toestopeilla juostessa luistimen kengän väärä koko ilmenee kipuna ja irvistelynä.

2) Luistinten oikeanlainen nauhoitus. Oikeanlaisella nauhoituksella saadaan tuettua mm. kantapää pysymään luistimen kengän kantakupissa, jolloin varpaat eivät "putoa" kengän kärkeen aina painon siirtyessä enemmän eteen. Oikein nauhoitettuna kantapää pysyy paikallaan ja varpaat eivät liissaannu liikkuessa.

3) Toestopin korkeus ja asettelu. Toestopin olisi hyvä olla jalkaterän alueella, jotta silläkin pystyy ponnistamaan hyödyntäen samalla koko alaraajan lihaksistoa (ts. ei liian korkealla, jolloin toestopeilla seisominenkaan ei ole tukevaa, eikä myöskään liian matalalla, jolloin toestoppiin kompuroi joka kerta esim. edgejä käyttäessä). Toestopin asetteluun vaikuttaa myös platen asettelu, jos plate on luistimessa liian edessä, aiheuttaa se myös sen, että toestop on enemmän varpaiden kuin jalkaterän alla, jolloin toestopille mennessä nilkat ojentuvat niin paljon, että käytännössä paino on lähes kokonaan varpailla, eikä jalkaterällä (ja asento on jälleen kerran kuin Bambilla jäällä).

Nauhoitukseen liittyen netistä löytyy kaikenlaisia hyviä ohjeita, jotta luistimista saa mahdollisimman tukevat ja istuvat omaan tarpeeseen. Esimerkiksi http://www.fieggen.com/shoelace/lacingmethods.htm Nauhoituksessa on hyvä muistaa miettiä nauhojen vetosuunta, joilla pystytään vaikuttamaan nauhojen "lukitukseen", jolla voi estää mm. nauhojen liiallista löystymistä luistelun aikana.

t.mustavarvas