Ei oo pitkään aikaan mikään turnaus jännittänyt ja hermostuttanut yhtä paljon. Oman lisäjännityksensä toi sports courtilla pelaaminen. Vielä kuitenkin aristelen tota vielä paranevaa nilkkaa ja sports courtin supergrippiys ei helpottanut jännitystä yhtään. Mitään joustoa tai luisumavaraa ei sillä lattialla ole. Lattiana se on säärille, pohkeille ja nilkoille tosi raskas alusta pelata puhumattakaan jarruttamisesta. Hockey stopeissa luisuu samantien nurin, jos vähänkään liikaa laittaa painoaan renkaiden syrjille ja muissakin jarrutuksissa saa olla tosi tarkkana, jos niillä aikoo pysähtyä taittamatta nilkkojaan.
Aluksi luulin, ettei pelaamisesta tulisi mitään, mutta onneksi olin pakannut mukaan nilkkatuen, jonka turvin uskalsin lähteä kentälle. Ja onneksi uskalsin! Mikään ei voita sitä oloa, mikä ekan jamin jälkeen tuli. Yleisössä kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien tuki hurrausten muodossa oli jotain aivan mieletöntä. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä, vaikka myönnettäköön, että itkin ilostapelostajännityksestä ekan pelin jälkeen pukkarissa toisen kapteenin polvea vasten.
Kaiken hyvän jälkeen, pelatessa huomasin ja löysin kuitenkin vielä monia asioita, joita mun on pakko parantaa ennen huhtikuun Big O-turnausta. Kun tästä turnauksen jälkeisestä derbyrutosta ja masiksesta pääsee yli, pitää salille ja lenkkipoluille suunnata taas uudella voimalla. Nyt mä tiedän, että musta on vielä tähän.
